Sunday, July 19, 2015

Who needs flowers when you're dead? Friends are the flowers of life.

10.3.15, tiistai
Haluan mennä huomenna bongaamaan lintuja. Tylsää mennä yksin. Mutta mitä vittua, mähän teen kaiken aina yksin ja ainoot vähät ihmiset on whatsapin takana. Vitut mulla ketään oo. Oon niin vitun yksin.

13.4.15, maanantai
"Oot nii huonol tuulel ja aina valitat ja kitiset ja oot nii masentunu nii en jaksa sua." Tekee mieli leikata jalka irti. Vihaan itteeni niin paljon ja tuntuu niin kamalalta kun muut vihaa niitä samoja asioita. Ehkä jos tosiaan pitäisin turpani kii, niin musta tykättäis. Jos oisin vaan hymyilevä hiljainen kuori. Mulla ois varmasti silloin enemmän kavereita. Suurin osa ihmisistä on vaan hymyileviä kuoria. Eikä ne kestä totuutta. Aina pitää jotenkin olla silottelemassa ja perumassa puheita. En mäkään totuutta kestä. Siinä on liikaa samaa kun mitä jo tiedän. Ei mun tarvi kuulla että "oot liian masentunu". Ihan ku en tietäis.

26.4.15, sunnuntai
2 vko ilman vastausta. Haluun vaan olla rakastunut taas.

28.4.15, tiistai
Mä oon sumussa. Vaikka ois kirkasta, mä en nää. Kun en koske, tunnen, et pitäis koskee ja tuntuu sellanen vetävä energia. Sit kun kosken, nii en tunne. Meen vaan ihmisten läpi niinku aave.

19.7.15, sunnuntai
Oon näkymätön eikä ne kuule mua. Kysyt multa jotain, mut kun avaan suun niin toinen tulee puhumaan. Toinen, jolla on paremmat hampaat ja hienompi mekko. Ei se varmaan valikoi pään sisällä joka sanaa mitä sanoo, puhui vaa. Mä käännyin ympäri sateenkaaren alla etsien tuttuja kasvoja. Ei ketään, ei ketään. Vain se jolla on kiire. Se kiireinen ei varmaan tiedä miltä tuntuu olla yksin. Yksin sen kaveriympyrän seassa, ei ne kato mua silmiin. Yritän osallistua keskusteluun ja hymyillä mut tuntuu vaan että se ympyrä ottaa jatkuvasti askelia poispäin. Liian outo ja huonot hampaat ja vääränvärinen mekko tähän baariin. Ei kai kukaan halua jutella ihmiselle joka ei tykkää kissoista. Anteeksi kun tiistaina väsyneenä melkein itkin. Kun uunivuoka meni rikki, elokuva olikin huonompi kuin muistin ja en antanu. En antanu, en halannu. Oisin halunnut. Koski se mun jalkaa. Liian ujo tähän aikaan. Ne voi luulla et esitän typerää, mut en. Oisin vaan show. Oiski vaan joku mistä voi päästää hetkessä irti. Yritän ajatella et ompa kiva suu, tekis mieli koskea. Mut en uskalla. Kumminkin tulee vaan "mitä vittua sä luulet et mä tollasta susta haluaisin. Painu helvettiin älä tuu koskaan lähelle". Halasin kumminkin eilen. Huonosti, mulla oli sateenvarjo toisessa kädessä enkä uskaltanu niin kovaa ja pitkään kuin oisin halunnut. Siitä on pian 5 kk kun viimeksi halasin. Arkena selasin viestejä talvelta. Talvelta jolloin olin paska ja vanha rakas kertoi sen. Löysin biisin minkä se teki mulle. Se on hyvä, mutta kun kuuntelin uuden kiireisen biisin, aloin itkeä. En haluu jäädä yksin. Mutten haluu pakottaa ketään mun kanssa, koska tiiän että oon paska ja harva siitä tykkää. Osaisimpa mäkin olla yhtä kiireinen kuin ne, jotka oikeesti on. Illan tunnit kestää aina tuplasti pidempäään kuin päivän. Eikä mulle laita kukaan viestiä ensin. Ei edes tärkein. Yritän ensi viikolla olla hiljaa. Uusi tapaaminen ehkä vasta kahden viikon päästä. Älä unohda minua hei. Haluaisin jutella vaikka se ei oikein onnistukaan. Ystävän tärkeä henkilö tappoi itsensä. Ensimmäistä kertaa kerroin, että ajattelen melkein joka päivä, miten tappaisin itseni. Pros n cons of dying. Mutta en uskalla koskaan, en uskalla jättää ihmisiä taakse, mitä jos ei ne silloinkaan vastaisi. Jos ei ne välitä. Tai sitten ne välittää ja niihin sattuu. Jos niille jääse paska teen sen huomenna-olo. Tai se nimenomaan jää kaivamaan. Eikä ne koskaan enää vastaa. Saa sanotuksi. Kun kuolen niin en tuu takas koskaan. Ei ne kukat haudalla mulle merkkaa mitään, en mä niistä tiedä. Haluan kukkia nyt, haluan kaunista ja muistoja nyt, enkä vaan tällästa paskaa niinkuin viimeiset 10v. Anteeksi kun kerroin liikaa tiistaina ja säikähdit. Ei kukaan muu halua kuulla niitä juttuja enää, mut ne yhä vaivaa mua. Anteeksi, en tee sitä enää, jos haluat vielä nähdä, ja vastaisit enemmän kuin kolme kirjainta. Olin iloinen eilen kun huusit mun perään. Tänään pilasin sen höpöttämällä taas. Anteeksi kun olen yksin, yritän olla olematta mut päädyn vain olemaan olematon ja säälittävä. Älä unohda minua, mä en unohda sinua.

Friday, January 2, 2015

You may say I'm a dreamer


Kuvassa olen minä vuonna 2010, 14-vuotiaana. Löysin sen eilen illalla, ja järkytyin luisista olkapäistäni. Selkäranka törröttää, olin luuta ja nahkaa vain. Tunsin itseni lihavaksi, en halunnut syödä mitään. Elin sipseillä monta kuukautta ja pyöräilin ja kävelin pitkiä matkoja etenkin kesällä joka päivä. Olin laihtunut kuluneen vuoden aikana yli 20 kiloa.

Näin viimeisenä teinivuotenani voin kokemuksen syvällä rintaäänellä yrittää kertoa, mitä on olla teinityttö tällaisessa mediapainostuksessa. Internet, tv, mainoslehdet, kadunvarret, mallinuket ja ihmisten puheet ja asenteet ovat kaikki täynnä sitä, että pitää olla kaunis, rypytön naama, silkkiset hiukset, vaalea iho, tasainen, pehmeä, pitkä ja hoikka, lihaksikas, ruskettunut ja karvaton. Jos et ole jotain näistä tai olet sen huonosti, niin olet huonompi kuin muut, Joka paikka pursuaa alipainoisuuden ja epäterveellisten kauneusihanteiden ylistystä. Elokuvissa jäät ilman rakkautta, koska sulla on silmälasit tai finni naamassa. Jos sä vaan satut pahoittamaan mielesi siitä, että vaikka tiedät olevasi helvetin hyvä ihminen, jossa ei ole mitään vikaa, mutta ei silti kelpaa, niin saat uuden leiman otsaasi; masentunut, vihainen, yhteiskunnan hylkiö, outo.

14-vuotias on aika lapsi vielä. Ei siltä odota mitään, että pitää olla laiha ja aikuisen näköinen ja seksikäs. Kasvavassa iässä parhaimmillaan, silloin iskee kaikkein pahimmin kaikki median vaikutukset. Näet mallinuken, jolla on XXS-kokoinen neule päällä ja järkytyt, kun itsellesi sellainen ei mahdu. Mulla tää on ollut hankala aihe käsittää, että olen yksinkertaisesti isompi kuin muut. Vaikka olisin pieni, olen silti iso, koska olen 185cm pitkä, ja no, musta nyt ei vaan saa pientä söpöläistä tekemälläkään. Mutta mua suuresti suoraansanottuna vituttaa tämä maailma, missä mainokset ja tuotteet kohdistetaan just nuorille ja murrosikäisille, nimenomaan sen takia, että tiedetään, että ne on herkässä tilassa, ja tekee typeriä päätöksiä. Mä tein typeriä päätöksiä.

Sosiaalisessa mediassa näkee sliipattuja versioita näistä fitness-intoilijoista. Ärsyttää. Jengi laittaa kuvia, että käy lenkillä ja salilla ja crossfitissä ja puntilla ja uimassa ja laskettelamassa, mitä vain kunhan ei ole paikallaan. Ruoaksi sitten jotain mustikoita. Vesimeloonia. Laihat tytsyt treenaa 15 tuntia viikossa rankkaa settiä ja syö sitten palkinnoksi itselleen ei-mitään. Kuihtuvat kasaan. Kaloritarve kasvaa paljon jos liikkuu yhtään, lisäksi pitäisi saada kaikenmaailman hivenaineet ja vitamiinit myös. Ei ehkä vesimeloonilla pelkästään pärjää? Tai sitten nämä massajussit saleilta, "syön aamupalaksi pelkkää lihaa", En sano mitään. Mutta vääristyneen kuvan antaa tollainen, että näytetään että treenataan, mutta sitten ei näytetä millä selviää pyörtymättä pystyssä. Elimistö huutaa proteiineja ja hiilihydraatteja, niitä ei salaatinlehdessä ole lähes ollenkaan.

Mitään diagnooseja en ole saanut, mutta sen verran osaan sanoa, että oma syömiseni 14-vuotiaana oli aivan retuperällä ja jotain vikaa siinä oli. Kouluruokaa en syönyt ollenkaan, ehkä jotain porkkanaraastetta. Ei ollut nälkä. Kotona sitten sipsejä. Pakonomainen liikkuminen ja mielialan lasku ei ole mikään kiva combo. En halunnut syödä mitään oikeaa ruokaa, mikä oli lämmitetty tai kypsennetty tai raakaa tai maistui joltain tai mitään. En syönyt mitään. Join mehua ja kahvia. Pyörtyilin, koska verenpaine oli niin matala. Ei mitään järkeä. Peilistä näin itseni lihavana ja iljettävänä. Vääristynyt minäkuva, tai sitten vaan en nähnyt muutosta, koska olin tosiaan laihtunut niin paljon niin lyhyessä ajassa.

Nyt alan olla päässyt jo yli suht hyvin kaikenlaisista syömisongelmista, syön paljon vihanneksia ja hedelmiä, leipää, lämpimiä ruokia silloin tällöin kun jaksan tehdä (ei itselle jaksa kokata mitään supermegaa). Ymmärrän, että ei ihminen jaksa painaa tyhjällä energialla eteenpäin ja yritän syödä monipuolisesti kaikkea. Silloin tällöin hakkaa silti takaraivoon vanhat ahdistukset ja typerät ajatukset, "älä syö tota". Vähän voin antaa periksi, en halua olla absoluuttinen minkään suhteen.

Voisin ehkä antaa vähän ohjeistusta teinityttöjen ja muidenkin nuorten kanssa eläjille, että media kiusaa meitä ihan tarpeeksi, Sun ei tarvi enää siihen lisäkuormitusta iskeä päälle. Ehkä vielä joku päivä tää maailma antaa ihmisten olla sellaisia kuin ovat, eikä yritä kääntää ketään urheilijaksi, laihaksi tai muusikoksi. Jos ei kinkkujumppa maistu, niin älä jumppaa!


Kohti parempaa huomista!